lauantai 21. huhtikuuta 2018

Introvertti nainen



Vaikka olen kovin ulospäin suuntautunut ihminen, niin siitä huolimatta nautin eniten olla yksin omassa rauhassani, omassa pienessä linnassani, omissa ajatuksissani. Nyt onkin ollut sellainen määrä sosiaalista elämää, että aamulla tuntui kuin olisi kiviä päällä kun heräsi. Vasta huomenna saan viettää yhden päivän ilman muuta maailmaa ihan rauhassa. Tosin, minä olin jo ihan täysillä huomisessa kun heräsin. Sitten tajusin, että eih, nyt onkin vielä lauantai ja työpäivä. Älkää käsittäkö väärin, minusta on ihana tehdä töitä ja olla töissä, se sosiaalisuus vain vie minulta akut niin tyhjäksi, että olen todella väsynyt.

Viikolla on ollut niin hektistä, uusia ihmisiä olen tavannut paljon ja sitä omaa tilaa ei ole oikein tällä viikolla ollut. Siksi odotankin huomiselta paljon, omaa rauhaa ja omaa tilaa. Varsinkin kun maanantaina alkaa taas ihan uusi vaihe elämässä ja uudet työkuviot. Vaikka olen tavannut viikolla mahtavia ihmisiä ja kokenut taas monta uutta asiaa, joita muistella ja on ollut ihanaa löytää itsestään uusia puolia, nähdä Helsingistäkin uutta, niin kaipuu yksinkertaiseen ja omien seinien turvaan on kova. 
Miten ihmeessä olenkin valinnut tällaisen alan, näin laajan työympäristön, jossa koko ajan voi joutua uuteen tilanteeseen, uusien ihmisten ympäröimäksi? Se on käsittämätöntä, vielä omituisempaa on se, että todella nautin tästä hommasta. Nyt vielä kun blogikaan ei ole enää ns. tuntematon, vaan minua on haastateltu niin käsitölehtiin kuin Helsingin Sanomiin sekä nyt myös kahta kirjaa varten. Toinen kirja käsitteli kirpputorielämää ja tämä toinen vaatteita. Minullahan näitä vaatteita on ja vielä avoimesti kerron suhteestani näihin vaatteisiini, tunteisiin ja matkoihin yms. liittyvää. Miksi joku vaate on minulle niin rakas, että en koskaan sitä tuunaisi vaan mieluiten tekisin siitä vaikka taulun. 

Koitan siis kovasti tässä sanoa sitä, että eilen ennen työpäivää toimittaja tuli haastattelemaan minua kirjaansa varten. Tuntematon ihminen on minulle aina kauhistus ja tämän jälkeen suuntasin nokkani aivan uuteen työpaikkaan, jossa en ole kertaakaan ollut ja se oli sitten oikeastaan se viimeinen niitti ja kun pääsin kotiin, olin kuin halolla päähän lyöty. Näin voimakas on tunnetilani kun tapaan ihan uusia ihmisiä ja kun minun pitää olla sosiaalinen. 
Toki introvertti ihminen on myös paljon muutakin kuin vain tämä mutta tällä hetkellä tämä asia on minulla päällinmäisenä, väsymys sosiaalisten tilanteiden vuoksi. Minun tosin piti kertoa jotakin ihan muuta tässä postauksessa, kuten haastattelusta, mutta näin ne postausaiheet muuttuu kun herää.

Oli mahtavaa jutella tästä omasta kirpputori touhusta ja vaatteiden keräilystä, sitähän tämä varsinaisesti on, keräilyä. Oli kiva myös kertoa omista löydöistään ja miten lapset ovat ottaneet tämän villityksen omakseen. Mutta ennen kuin toimittaja tuli meille, niin keräsin akkuja ompelemalla vanhasta lantiohuivista ikuisuusprojektin ikkunaan. Huomenna olisi tarkoitus alkaa etsiä lisää materiaalia lumppulaatikosta ja saada verhoon hiukan lisää asioita. Mutta siitä huolimatta kohellan aina ennen kuin joku meille tulee ja niin tein tälläkin kertaa, eli kaasin kaikki murot pitkin lattioita ja koirien ruoka-astioita. Ei hyvä juttu ollenkaan. Tästä tuli iso harmi. Näin virittäytynyt ja ahdistunut olen aina, jooka kerta kun pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä. Haastattelu meni kuitenkin hyvin ja hommasta jäi hyvä mieli, istuin hiljaa parvekkeella ja söin rauhassa maalaiskanaa. Poikakin ilmestyi kotiin hetki ennen kuin lähdin töihin. Eli pieni akkujen lataaminen ehti tapahtua tuossa välissä.

Muistatteko ne 90-luvun lantiohuivit? Nyt minun pitsiunelma roikkuu verhona. Hyödynsin rikki mennyttä lakanaa. Tämä on vain yksi osa tätä verhoa. Tarkoitus on lisätä erilaisia osia tuohon vielä.

Näin minulle käy, jos ei kahvit lentele niin sitten jotain muuta.


Nutella croisantit

Housut: Kierrätyskeskus, 3€
Paita: Itse tehty




Pojan Ralph Laurenin paita on ilmaisosastolta

Ihanaa lauantaita

-Melissa-